Ajatus siitä, että jollakin olisi ollut hetki tai luonnosvihko, jossa keksiä suomen kieli, on kiehtova mutta virheellinen. Luonnolliset kielet eivät synny yhden ihmisen kynästä, vaan ne rakentuvat hitaasti yhteisöjen tavasta puhua, ajatella ja kertoa tarinoita. Siksi kysymykseen kuka keksi suomen kielen ei ole yhtä vastausta – ei ole olemassa todellista suomen kielen keksijää.
Sen sijaan suomalaisen kieliyhteisön historiaa leimaavat vuosituhansien kehityskulut ja muutamat poikkeuksellisen merkittävät henkilöt.
Uralilaisista juurista nykysuomeen
Nykyinen suomi on monimutkaisen kielisuvun tuote. Se juontuu uralilaisesta kantakielestä, jota puhuttiin tuhansia vuosia sitten Itä-Euroopan ja Uralin alueilla. Tätä kieltä seurasi kantasuomi, josta kasvoi itämerensuomalainen kieliryhmä – samaan joukkoon kuuluvat esimerkiksi viro ja karjala.
Suomi erottui omaksi murrejatkumokseen jo varhain. Pitkän ajan kuluessa koko Suomen alueelle levisi eri murteita: lännessä Varsinais-Suomen ja Hämeen puheryhmät, idässä Savon ja Karjalan muoto. Kukin niistä kehittyi omannäköisekseen, ja murteiden erot kuvastivat asutuksen ja kulttuurin paikallisia painotuksia.
Vasta keskiajalle tultaessa voidaan puhua varhaisen suomen yleispiirteistä. Suomi eli kuitenkin vahvasti suullisena kulttuurina, sillä hallinnon, kirkon ja oppineiston kieliä olivat latina ja ruotsi. Siksi varhaisimmat kirjalliset jäljet suomesta ovat satunnaisia sanoja ja paikannimiä ulkomaisissa asiakirjoissa.
Varhaiset merkinnät ja ensimmäiset suomenkieliset lauseet
1400-luvun lopulta löytyy ensimmäisiä kokonaisia lauseita, joissa suomen puhetta yritettiin kirjoittaa sen hetken käytännöillä. Yksi niistä on saksalaisen matkailijan merkinnässä, jossa hän toivoo voivansa puhua suomea – ja toteaa, ettei osaa.
Tällaiset varhaiset katkelmat osoittavat, että suomea kyllä puhuttiin laajasti, mutta sitä ei nähty kirjoitettavan arvoiseksi kieleksi. Se odotti vielä hetkeä ja henkilöä, joka antaisi sille järjestetyn kirjallisen muodon.
Mikael Agricola – suomen kirjakielen isä
Kun keskustellaan kuka keksi suomen kielen, nousee lähes aina esiin yksi nimi: Mikael Agricola. Hän ei toki luonut kieltä, mutta hän loi sille kirjallisen perustan, minkä vuoksi häntä kutsutaan suomen kirjakielen isäksi.
Agricola oli 1500-luvulla elänyt oppinut, joka toi Suomeen uskonpuhdistuksen ajatukset. Uskonpuhdistus vaati, että kansankielille luotaisiin omat raamatunkäännökset ja opetuskirjat. Tämä teki suomen kirjoittamisesta välttämättömyyden.
Agricola tarttui tehtävään määrätietoisesti. Hän laati ensimmäisen suomenkielisen aapisen, Abckirian, vuonna 1543 ja julkaisi Uuden testamentin suomeksi vuonna 1548. Hän keräsi sanastoa eri murteista, muokkasi sanojen rakennetta ja kehitti runsaasti termejä aloille, joilla suomi ei aiemmin ollut käytössä.
Hän loi tuhansia sanoja, joista moni elää Suomessa edelleen. Toiset jäivät historian kuriositeeteiksi, mutta tärkeintä oli kokonaisuus: suomen kieli sai yhtenäisen, järjestetyn ja opetukseen sopivan kirjakielen. Siksi Agricola on kiistatta merkittävin henkilö, kun pohditaan, kuka on suomen kielen isä vertauskuvallisessa mielessä.
1600–1700-lukujen kirjakieli: kirkon kielestä yhteiseksi kieleksi
Agricolan jälkeen suomen kirjoittaminen jatkui aluksi kirkon piirissä. Ensimmäinen suomenkielinen Raamattu valmistui vuonna 1642, mikä vahvisti uuden kirjakielen asemaa. Samalla lukutaito alkoi levitä, kun papisto opetti kansaa lukemaan katekismuksia omalla kielellään.
1700-luvulla suomeen syntyi myös maallista kirjallisuutta. Antti Lizeliuksen perustama Suomenkieliset Tieto-Sanomat oli ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti. Lisäksi ilmestyi sanakirjoja ja kalentereita, jotka auttoivat kirjakielen muotoutumisessa. Näinä vuosisatoina suomen oikeinkirjoitus alkoi vähitellen vakiintua, vaikka ruotsin vaikutus oli edelleen näkyvää.
1800-luku – kansallinen herääminen ja kielitaistelun vuosisata
1800-luku oli ratkaiseva vaihe suomen kielen historiassa. Suomen liittyminen Venäjän suuriruhtinaskuntaan loi poliittisen tilan, jossa kansalliskieli alkoi nousta esiin uudenlaisella painoarvolla. Kieltä ryhdyttiin tietoisesti vahvistamaan osaksi suomalaista identiteettiä.
Elias Lönnrot ja kansanrunouden merkitys
Elias Lönnrot keräsi ympäri Suomea runoja ja tarinoita, joiden pohjalta hän kokosi Kalevalan ja Kantelettaren. Kalevalan ilmestyminen todisti, että suomi taipuisi korkeakulttuurin kieleksi – se pystyi kantamaan eepoksen painon ja rytmin.
Lönnrot oli myös merkittävä sanaston kehittäjä. Hän loi ja vakiinnutti sanoja, jotka ovat nykyään arkipäivää: esimerkki, aate ja luonto ovat vain muutamia niistä. Hänen työnsä oli keskeistä, kun kielelle haettiin omaa sävyä ja omaperäistä ilmaisua.
Kielen poliittinen asema vahvistuu
J. V. Snellman ja muut aikansa vaikuttajat vaativat, että suomen on noustava ruotsin rinnalle tasaveroiseksi virkakieleksi. Vuoden 1863 kieliasetus aloitti muutoksen, joka johti siihen, että 1800-luvun lopulla suomi nousi virallisen hallinnon kieleksi.
Samalla koulutusjärjestelmä suomalaistui. Jyväskylään perustettiin ensimmäinen suomenkielinen oppikoulu, ja suomen kielen professuuri aloitti toimintansa Helsingin yliopistossa. Kielestä tuli sivistyksen väline, ei vain kansan puhuma murre.
Kirjallisuuden läpimurto
Seitsemän veljestä osoitti, että suomeksi voidaan kirjoittaa myös proosaa, joka kestää vertailun eurooppalaiseen kirjallisuuteen. Kivi loi romaanin, joka antoi kirjailijoille mallin suomen mahdollisuuksista – monimuotoisesta kerronnasta, dialogista ja humoristisesta tyylistä.
Suomen kieli 1900- ja 2000-luvuilla
Itsenäistymisen jälkeen suomen käyttöala laajeni kaikkialle hallintoon, tieteeseen ja koulutukseen. Uudet alat toivat mukanaan tarpeen uudelle sanastolle. Puhelin, polkupyörä, tietokone ja lentokone ovat esimerkkejä luontevista suomalaisista vastineista kansainvälisiin käsitteisiin.
Samalla kielen standardointi jatkui. Oikeinkirjoitusta yhtenäistettiin, peruskieli oppikirjoissa muotoutui neutraaliksi yleiskieleksi ja puhekielen sekä kirjakielen välinen ero tuli näkyväksi. Kielestä tuli kokonainen järjestelmä, joka pystyi elämään teknologian, kulttuurin ja globalisaation keskellä.
Suomen kielen päivä – kunnianosoitus kielen rakentajille
Suomen kielen päivä tunnetaan myös Mikael Agricolan päivänä, ja sitä vietetään 9. huhtikuuta. Päivä muistuttaa sekä Agricolan että Elias Lönnrotin merkityksestä suomalaiselle kielikulttuurille. Se on liputuspäivä, joka tekee näkyväksi sen, että suomi on yhteinen kulttuuriomaisuus – ei yhden henkilön työ, vaan sukupolvien ketjun rakentama kokonaisuus.
Mitä kysymys “kuka keksi suomen kielen” oikeasti kertoo?
Kysymys paljastaa, miten kiehtovana pidämme kieltä: järjestelmää, joka tuntuu joskus niin hienovaraiselta ja loogiselta, että sen soisi olevan yhden luojan rakentama. Todellisuudessa suomi on syntynyt ilman selkeää alkupistettä ja kasvanut ajan myötä puhujien tarpeiden mukana.
Jos kuitenkin etsitään nimiä, jotka muovasivat kieltä ratkaisevasti, niistä tärkeimmät ovat:
- Mikael Agricola – suomen kirjakielen isä
- Elias Lönnrot – kansallisen kielen vahvistaja ja sanaston uudistaja
- J. V. Snellman – suomalaisen sivistyskäsityksen ja kielipolitiikan suunnannäyttäjä
He eivät keksineet suomen kieltä, mutta ilman heitä kielen tarina olisi hyvin erilainen.
Suomi on yhteinen luomus
Suomi ei ole yhden henkilön keksintö, vaan vuosituhansien aikana rakentunut järjestelmä, jota ovat muokanneet tuhannet puhujat ja muutamat keskeiset vaikuttajat. Siksi sana suomen kielen keksijä ei kuvaa todellisuutta, mutta vertauskuvallisesti voidaan puhua suomen kielen isistä – niistä, jotka antoivat kielelle suunnan ja rakenteen.
Disclaimer: Tämä artikkeli perustuu historiallisiin tutkimustietoihin ja liitetiedoston sisältöön. Tarkoitus on kuvata suomalaisen kielen kehitystä yleistajuisesti, ei täydellisenä akateemisena esityksenä.